Taannoin saapuneiden postien joukossa, eteisen lattialla lojui kirjapaketti. Olin unohtanut peruuttaa kuukaudenkirjatarjouksen. Ensin harmistuin. En suinkaan taloudellisesta syystä.
Kirjat ovat lähellä sydäntäni. Monessakin mielessä. Kirjojen hankkiminen on minulle lähinnä elämäntapa. Tätä nykyä ei niinkään lukeminen. Mutta siltä varalta, että innostun. No, kuka kerää mitäkin. Olenhan saanut niistä kuitenkin koottua kohtuullisen korkean yöpöydän sänkyni vierelle.
En kuitenkaan malttanut olla avaamatta ja tutkimatta kirjaa. Teksti näytti suhteellisen isolta ja luettavalta. Pienillä fonteilla painettua tekstiä en jaksaisi alkuun lukea, ennen kuin kirjan juoni imaisisi mukaansa. Kansilehden infoa tavatessani huomasin, etten ollut aiemmin Härkösen kirjoja lukenut. Silmäilin ensimmäistä sivua. Kirjan ensimmäiset sanat ja alkuvirkkeet antavat jo vihiä tulevasta.
Sujuvaa tekstiä, jota on kiva ahmia sivu sivulta eteenpäin. Kunnes jäädään junnaamaan paikoilleen päähenkilön pään sisällä oleville urille. Tuntui ettei ikinä nousta sieltä pois, mutta sitähän se parisuhteen asioiden vatvominen taitaa olla. Yritetään saada selville mitä ihmettä sen puolison päässä oikein liikkuu.
Kirjan aihe alkuun vaikutti enempi ”opetusaiheelta”, johon en sen enempää aio puuttua.
Luin kirjaa silloin tällöin iltasatuna enkä millään meinannut saada kahlatuksi parisuhteen arkipäivää iltaan. Toki suhteen jokapäiväinen marmatus ja tyytymättömyys on tehokeino, jonka avulla pikkuvaimo unelmoi muutoksesta. Tekstistä selvisi, että on ongelma, mutta miten siitä selvitään. Se ei selvinnyt minulle. Kirjan lopussa yllätettiin kertomalla, että suhteen toisella osapuolella on myös elämää.
Mietin kenelle teos on suunnattu. Minä ehkä sanoisin, Ei kiitos.