Taidetta

Kävin tutustumassa taidenäyttelyyn ”150 vuotta syntymänsä jälkeen Helene Schjerfbeck palaa Ateneumiin, pitkistä portaista piittaamatta”. Moni muukin oli ajatellut samoin, että syksyisenä lauantaipäivänä voi nauttia taiteesta sisätiloissa kun viikonvaihteelle oli luvattu sadetta. Taiteesta kiinnostuneita olikin valtavasti, jonotettiin vaatenaulakolle, lipunmyyntiin ja lopulta taideteosten näköetäisyydelle.  Tosin lauantaina paistoi aurinko ja oli upea syksyinen sää.

Minulle oli paljon uutta tauluissa kun en ollut aiemmin tutustunut Schjerfbeckin taiteeseen lukuun ottamatta hänen omaa kuvaansa, mikä lienee tavallaan hänen brändinsä. Aivan uskomattoman upeita olivat hänen tulkintansa lapsista, äidistään ja itsestään eri aikakausina. Hänen omista kuvistaan olin ymmärtävinäni hänen tulkinnan elämän rajallisuudesta ja ihmiskehon muutoksesta.  

En todellakaan ole mikään taiteen tuntija tai ekspertti alalla. Aiemmin vieraillessani Pekka Halosen näyttelyssä ja ihaillessani Halosen siveltimen jälkeä hieman ihmettelin mikä yleisesti ottaen on taidetta, sain nuorelta (silloiselta 8-vuotiaalta) asiantuntijalta kommentin ” Kuule mummo, yksi siveltimen vetokin voi olla taidetta”.  Yritän siis muistaa omat rajani.  

Eilen myös seurueeseeni kuului pieni asiantuntija, 2-vuotias neiti, joka on tutustunut jo nuoresta iästään huolimatta Taidekeskus Salmelan näyttelyihin. Kysyttäessä hänen kommenttiaan eilisestä tilaisuudesta, hän vaikeni. Tosin hänen mielestään eilinen bussimatka oli kiva ja ehkä myös junamatka leikkivaunussa.