Kävin
tutustumassa taidenäyttelyyn ”150 vuotta syntymänsä jälkeen Helene Schjerfbeck
palaa Ateneumiin, pitkistä portaista piittaamatta”. Moni muukin oli ajatellut
samoin, että syksyisenä lauantaipäivänä voi nauttia taiteesta sisätiloissa kun
viikonvaihteelle oli luvattu sadetta. Taiteesta kiinnostuneita olikin
valtavasti, jonotettiin vaatenaulakolle, lipunmyyntiin ja lopulta taideteosten
näköetäisyydelle. Tosin lauantaina
paistoi aurinko ja oli upea syksyinen sää.
Minulle oli
paljon uutta tauluissa kun en ollut aiemmin tutustunut Schjerfbeckin taiteeseen
lukuun ottamatta hänen omaa kuvaansa, mikä lienee tavallaan hänen brändinsä.
Aivan uskomattoman upeita olivat hänen tulkintansa lapsista, äidistään ja
itsestään eri aikakausina. Hänen omista kuvistaan olin ymmärtävinäni hänen
tulkinnan elämän rajallisuudesta ja ihmiskehon muutoksesta.
En todellakaan
ole mikään taiteen tuntija tai ekspertti alalla. Aiemmin vieraillessani Pekka Halosen
näyttelyssä ja ihaillessani Halosen siveltimen jälkeä hieman ihmettelin mikä
yleisesti ottaen on taidetta, sain nuorelta (silloiselta 8-vuotiaalta) asiantuntijalta
kommentin ” Kuule mummo, yksi siveltimen vetokin voi olla taidetta”. Yritän siis muistaa omat rajani.
